Teen sarjakuva-analyysini Benoît Sokalin kirjoittamasta sarjakuvasta Rasputinin Merkki. Rasputinin merkki on osa Sokalin Ankardo-sarjaa. Albumi on sarjan toinen teos, ja se on julkaistu vuonna 1981. Ankardo on Sokalin luoma aikuissarjakuva, jossa seikkailee Ankardo-niminen yksityisetsivä. Ankardo on ankka, ja hänen hahmonsa parodioikin Aku Ankkaa. Luonteeltaan ja pukeutumiseltaan Ankardo on stereotyyppinen kovaksikeitetyn dekkarin etsivä.
Benoit Sokal on vuonna 1954 syntynyt sarjakuvapiirtäjä. Sokal on parinkymmenen sarjakuvan lisäksi suunnitellut tietokonepelejä. Nykyisin hänellä on myös oma peliyritys. Hänet on palkittu niin sarjakuvistaan kuin peleistään.
Tarina alkaa Siperiasta, jossa asuu iso katti, Rasputin. Rasputin tavoittelee kuolemattomuutta, ja on jo lannistua, kunnes hän kuulee haikaralta omaavansa lapsen. Rasputin lähettää hänen apurinsa, Protopopov-kotkan noutamaan kadonneen tyttären, Alexandran. Rasputinin naisystävä, Klara, yrittää estää tyttären paluun, sillä mikäli Rasputin onnistuu saamaan tyttären itselleen, unohtaa hän muut lähiomaiset, mitä Klara ei voi sietää. Vähitellen selviää, että Alexandra on suosittu laulaja, joka työskentelee Euroopassa. Sattumalta Ankardo on katsomassa hänen esityatään. Siitä alkaa matka kohti Siperiaa, Klaran toimeksiantamien sinikissojen yrittäessä estää tytön sekä Ankardon matkan. Monien taisteluiden jälkeen Ankardo saa kun saakin Alexandran toimitettua Rasputinille. Ajan edetessä tyttö huomaa, että isänsä onkin todella julma ja brutaali, jolloin hän yrittää karata. Klara on kuitenkin ehtinyt myrkyttää hänet, ja niimpä hän kuolee Ankardon käsivarsille heidän yrittäessä paeta. Rasputin yrittää vielä kaikin keinoin saada tyttärensä takaisin, mutta paha saa palkkansa; Rasputin vajoaa tyttärensä kanssa samaan järveen, johon hänen sata poikalastaan oli vuosikymmeniä sitten hukutettu. Edellämainittu kohta, varsinkin kolme viimestä ruutua tekivät minuun vaikutuksen. Lukijalle ei jätetty mitään epäselväksi, vaan tarina loppui selkeästi ja tylysti. Sarjakuvamaisesti, ”paha sai palkkansa”
Ankardo on albumin päähenkilö. Hän on kliseinen etsivä, joka pitää päällään pitkää, etsivälle yleistä takkia. Ankardo on tyyni ja todella viileä, mutta tarpeentullen täydellinen taistelija. Ankardoa voisikin kutsua eläinmaailman James Bondiksi. Ankardo tuntee entuudeltaan sarjassa seikkailleet Klaran ja Rasputinin.
Rasputin on tämän sarjakuvan ”vihollinen”. Hän on todella massiivinen kissa, joka ei voi sietää vanhenemista. Rasputin on todella julma ja brutaali, eikä hän pelkää käyttää voimiaan. Klara on Rasputinin naisystävä, joka on Ankardon vanha tuttu. Klara on pitkänokkainen kurki, joka pyrkii tekemään kaiken välttääkseen Alexandran ja Rasputinin tutustumisen. Alexandra on Rasputinin kadonnut tytär, joka on elänyt koko elämänsä Euroopassa luulleensa olevan sijaisäitinsä oikea lapsi. Alexandra on nuori ja hurmaavan kaunis, ja hänen otsaansa koristaa Rapsutinin merkki. Protopopov on Rasputinin ”uskollinen” apuri, jota Rasputin työllistää rankoilla töillä. Protopopop kyllästyy Rasputinin asenteeseen, ja pettää hänet raapimalla hänen silmät sokeiksi.
Sarjakuva sijoittuu 1900-luvun alkupuolelle, Eurooppaan ja Siperiaan. Tunnelma on kolkko ja pimeä, minkä takia sarjakuva luo väistämättäkin synkkiä ajatuksia päähämme. Esineet ovat yksityiskohtaisia, eikä niitä ole piirretty hutiloidusti. Niille on annettu suhteellisen paljon tilaa. Koska kaikki esineet ja elottomat kohteet ovat piirretty tarkasti, on sarjakuvaaan helppoa samaistua. Kirjan miljöö on jollain tavalla realistinen, vaikka kaikki hahmot ovatkin eläimiä. Lukija osaa luoda henkilön olemuksen ja persoonallisuuden ansiosta henkilölle niinsanotun ihmismallin, jolloin tarinan voi tulkita realistisena.
Sokalin piirrostekniikka on yksityiskohtainen, jolloin sarjakuvan tulkitseminen vie enemmän aikaa, mutta antaa myös enemmän. Ilmeet ja eleet ovat merkittävässä roolissa, ja sarjakuvaa voisikin tulkita jopa pelkkien kuvien perusteella. Sokal piirtää myös elottomat esineet yksityiskohtaisiksi, mikä ei sarjakuvissa ole aina kovin yleistä. Albumissa käytettä väriskaala on todella laaja. Vahvat värit kuuluvat Sokalin tyyliin. Vahvojen värien avulla on helpompi ilmaista asioiden ristiriita. Värit luovat myös tietynlaisen tunnelman tarinalle. Kaikki sarjakuvan puhekuplat ovat vuorosanoja, eivätkä tarinaa selittäviä ruutuja.
Itse pidin albumista monien seikkojen takia. Kuten sarjakuvat yleensäkkin, tämä ei ollut pitkä, eikä sisältänyt juuri tylsiä ja pitkäveteisiä kohtia, mitkä kirjoissa häiritsevät minua. Sokalin piirrustustyyli on kerrassaan loistava, johtuen tarkahkosti piirretyistä hahmoista ja elottomista esineistä. Vaikka albumin juoni onkin aika pelkistetty, ei se silti ole liian kaavamainen. Useat muuttujat tekevät tarinasta hauskan ja mukaansatempaavan. En voisi edes kuvitella, että lukisin Ankardon muuten kuin suoralta istumalta.
