Decamerone, klassikko Italiasta

Decamerone

Decamerone on italialaisen Giovanni Boccaccion luoma teos, jonka hän oletettavasti kirjoitti vuosina 1350-1353. Teosta pidetään novellikokoelman esi-isänä, sillä se sisältää kehytkertomuksen lisäksi sata erillistä tarinaa. Kirja sisältyy ajallisesti renessanssin aikakaudelle, ja se on kirjallisen arvonsa lisäksi tärkeä lähde keskiaikaisen arjen elämästä.

Kirja kertoo kymmennestä nuoresta aikuisesta jotka matkustavat maaseudulle Firenzestä mustaa surmaa pakoon. Välttääkseen tylsyyttä ryhmä päättää alkaa kertomaan tarinoita toisilleen. Päivittäin valitaan kuningas tai kuningatar, joka saa päättää päivän teeman. Jokainen nuori kertoo päivittäin päivän teemaan liittyvän tarinan, jolloin kahden viikon pakomatkan aikana niitä kertyy yhteensä sata, sillä kaksi päivää viikosta on varattu muihin askareisiin. Novellikokoelma rakentuu tämän kehyskertomuksen ympärille, jolloin novelleihin ei siirrytä suoraan vaan kehyskertomuksen kautta.

Giovanni Boccaccio oli 1300-luvulla Italiassa asunut kirjalija ja runoilija. Mestariteos Decameronen lisäksi Boccaccio rustasi runoja ja novelleita, jonka aihepiirit käsittelivät normaalia myöhäiskeskiaikaista arkea, toisin kuin Decamerone.

Koska kirja sisältää todella monta novellia, on mielestäni turha lähteä setvimään niitä yksi kerrallaan. Niimpä kerron kunkin päivän pääteeman, ja mainitsen kirjan tunnetuimman novellin. Novellien yksityiskohtainen sisältö on kuitenkin tässä esseessä toissijainen asia.

Kirjan alussa seitsemästä naisesta ja kolmesta miehestä koostunut ryhmä päättää karata maaseudulle. Ensimmäisen päivän tarinat koostuvat satunnaisista aiheista, mitään yhteistä teemaa ei ole. Toisen päivän teeman saa valita Filomena, jonka johdolla kerrotaan tarinoita epäonnisista ihmisistä, jotka monien vaikeuksien kautta päätyvät kuitenkin onnelliseen lopputulokseen. Kolmannen päivän teemaksi valikoituu työteliäiden jaa älykkäiden ihmisten päämäärän saavuttaminen, ja sen valitsee Neifile. Tämä aihe on renessanssilaiseen kirjallisuuteen varsin tyypillinen, olihan yksilön korostaminen renessanssin kirjallisuuden tyylipiirre.

Neljännen päivän aiheeksi Filostrato valitsi katastrofeiksi päätyneet suhteet. Tämä rakkaussävytteinen aihe oli niinikään renessanssilaiselle kirjallisuudelle hyvin tyypillinen. Tämä päivä oli ensimmäinen, jonka teeman päätti mies. Viidennen päivän teema on hyvin läheinen edellisen kanssa: Fiammetta vaatii muiden kertovan rakkaustarinoita, joissa rakastavaiset saavuttavat onnensa katastrofien ja erinäisten sattumusten kautta. Tämän päivän yhdeksäs tarina, metsästyshaukka, lienee koko kokoelman tunnetuin. Kuudennen päivän teema liittyy niinikään yksilöihin, ja heidän onnistumisiin. Elissa valitsee aiheeksi tarinat, joissa henkilö välttyy onnettomuudelta tai häpeältä viisaan havaintonsa avulla. Seitsemäntenä päivänä tarinoiden teemaksi muodostuu uskottomat ja miehiään huijaavat vaimot. Tämäkin teema on ajalleen hyvin tyypillinen, vaikka Boccaccio esittääkin sen hieman toisessa valossa. Fiksut naiset ovat tarinoissa ikään kuin ”hyviä”, eikä heidän tyhmät miehensä ansaitse sääliä. Kahdeksannen päivän teema on vahvasti sidoksissa edelliseen. Laurettan tahdosta tarinoita kerrotaan vastakkaista sukupuolta huijaavista ihmisistä. Yhdeksännen päivän teema on vapaavalintainen, ja tarinoita kerrotaan aiheesta kuin aiheesta. Kymmenennen eli viimeisen päivän teemaksi valikoitui anteliaisuus.

Decamerone on hyvin eroottissävytteinen teos, ja se onkin ollut tästä syystä sensuroitujen ja kiellettyjen kirjojen listalla. Erotiikka ei niinkään ole nykyaikaista ja suoraa, vaan se ilmenee pikemminkin esimerkiksi tiettyjen henkilöhahmojen eppätyypillisenä ja paheksuttavana toimintana. Teoksesta huomaa myös sen pyrkivän kritisoimaan aikansa yhteiskuntaa. Esimerkiksi uskonto ja papit saatetaan usein paheksuttavaan valoon, esimerkiksi erotiikan piireitä hyväksikäyttäen.

Decamerone on klassikko, enkä kiistä sen asemaa ollenkaan. Se on saavuttanut asemansa loistavalla yhteiskunnallisella ajan kuvauksella, jossa se onnistuu hyvin. Mielestäni kirja oli silti tylsä, ja siihen löytyy monta syytä. Sadan novellin lukeminen on puuduttavaa, varsinkin kun teemat ovat suhteellisen samankaltaisia. Myös tarinoissa seikkailleet hahmot olivat pitkälti samoja, niin papit, ritarit kuin lohduttomat miehet seikkailivat monissa tarinoissa. Myös kehyskertomus toisti itseään liikaa, sillä päivien rutiinit olivat kutakuinkin samanlaiset. Kirja jätti muutamia kohtaloita myös auki, joihin mielestäni olisi ollut mukavaa saada ratkaisu. Toisaalta, kirja lienee suunniteltu hieman erityyliselle lukijalle, ja näin vuosisatoja kirjan ilmestymisen jälkeen voidaankin olettaa, ettei lukijan lukutyyli vastaa kirjoitusajan tyyliä. Kirja oli kuitenkin kaikinpuolin sivistävä teos, sillä itse kirjan lisäksi opin ymmärtämään ajan yhteiskuntaa paremmin. Kirja kuvaa ajan muuhun kirjallisuuteen verrattuna ihmisten elämää toisesta näkökulmasta, joka tekee teoksesta historiallisestikkin arvokkaaman. Näiden syiden takia en kadu kirjan lukemista.  

Eläinmaailman James Bond

Teen sarjakuva-analyysini Benoît Sokalin kirjoittamasta sarjakuvasta Rasputinin Merkki. Rasputinin merkki on osa Sokalin Ankardo-sarjaa. Albumi on sarjan toinen teos, ja se on julkaistu vuonna 1981. Ankardo on Sokalin luoma aikuissarjakuva, jossa seikkailee Ankardo-niminen yksityisetsivä. Ankardo on ankka, ja hänen hahmonsa parodioikin Aku Ankkaa. Luonteeltaan ja pukeutumiseltaan Ankardo on stereotyyppinen kovaksikeitetyn dekkarin etsivä.

Benoit Sokal on vuonna 1954 syntynyt sarjakuvapiirtäjä. Sokal on parinkymmenen sarjakuvan lisäksi suunnitellut tietokonepelejä. Nykyisin hänellä on myös oma peliyritys. Hänet on palkittu niin sarjakuvistaan kuin peleistään.

Tarina alkaa Siperiasta, jossa asuu iso katti, Rasputin. Rasputin tavoittelee kuolemattomuutta, ja on jo lannistua, kunnes hän kuulee haikaralta omaavansa lapsen. Rasputin lähettää hänen apurinsa, Protopopov-kotkan noutamaan kadonneen tyttären, Alexandran. Rasputinin naisystävä, Klara, yrittää estää tyttären paluun, sillä mikäli Rasputin onnistuu saamaan tyttären itselleen, unohtaa hän muut lähiomaiset, mitä Klara ei voi sietää. Vähitellen selviää, että Alexandra on suosittu laulaja, joka työskentelee Euroopassa. Sattumalta Ankardo on katsomassa hänen esityatään. Siitä alkaa matka kohti Siperiaa, Klaran toimeksiantamien sinikissojen yrittäessä estää tytön sekä Ankardon matkan. Monien taisteluiden jälkeen Ankardo saa kun saakin Alexandran toimitettua Rasputinille. Ajan edetessä tyttö huomaa, että isänsä onkin todella julma ja brutaali, jolloin hän yrittää karata. Klara on kuitenkin ehtinyt myrkyttää hänet, ja niimpä hän kuolee Ankardon käsivarsille heidän yrittäessä paeta. Rasputin yrittää vielä kaikin keinoin saada tyttärensä takaisin, mutta paha saa palkkansa; Rasputin vajoaa tyttärensä kanssa samaan järveen, johon hänen sata poikalastaan oli vuosikymmeniä sitten hukutettu. Edellämainittu kohta, varsinkin kolme viimestä ruutua tekivät minuun vaikutuksen. Lukijalle ei jätetty mitään epäselväksi, vaan tarina loppui selkeästi ja tylysti. Sarjakuvamaisesti, ”paha sai palkkansa”

Ankardo on albumin päähenkilö. Hän on kliseinen etsivä, joka pitää päällään pitkää, etsivälle yleistä takkia. Ankardo on tyyni ja todella viileä, mutta tarpeentullen täydellinen taistelija. Ankardoa voisikin kutsua eläinmaailman James Bondiksi. Ankardo tuntee entuudeltaan sarjassa seikkailleet Klaran ja Rasputinin.

Rasputin on tämän sarjakuvan ”vihollinen”. Hän on todella massiivinen kissa, joka ei voi sietää vanhenemista. Rasputin on todella julma ja brutaali, eikä hän pelkää käyttää voimiaan. Klara on Rasputinin naisystävä, joka on Ankardon vanha tuttu. Klara on pitkänokkainen kurki, joka pyrkii tekemään kaiken välttääkseen Alexandran ja Rasputinin tutustumisen. Alexandra on Rasputinin kadonnut tytär, joka on elänyt koko elämänsä Euroopassa luulleensa olevan sijaisäitinsä oikea lapsi. Alexandra on nuori ja hurmaavan kaunis, ja hänen otsaansa koristaa Rapsutinin merkki. Protopopov on Rasputinin ”uskollinen” apuri, jota Rasputin työllistää rankoilla töillä. Protopopop kyllästyy Rasputinin asenteeseen, ja pettää hänet raapimalla hänen silmät sokeiksi.

Sarjakuva sijoittuu 1900-luvun alkupuolelle, Eurooppaan ja Siperiaan. Tunnelma on kolkko ja pimeä, minkä takia sarjakuva luo väistämättäkin synkkiä ajatuksia päähämme. Esineet ovat yksityiskohtaisia, eikä niitä ole piirretty hutiloidusti. Niille on annettu suhteellisen paljon tilaa. Koska kaikki esineet ja elottomat kohteet ovat piirretty tarkasti, on sarjakuvaaan helppoa samaistua. Kirjan miljöö on jollain tavalla realistinen, vaikka kaikki hahmot ovatkin eläimiä. Lukija osaa luoda henkilön olemuksen ja persoonallisuuden ansiosta henkilölle niinsanotun ihmismallin, jolloin tarinan voi tulkita realistisena.

Sokalin piirrostekniikka on yksityiskohtainen, jolloin sarjakuvan tulkitseminen vie enemmän aikaa, mutta antaa myös enemmän. Ilmeet ja eleet ovat merkittävässä roolissa, ja sarjakuvaa voisikin tulkita jopa pelkkien kuvien perusteella. Sokal piirtää myös elottomat esineet yksityiskohtaisiksi, mikä ei sarjakuvissa ole aina kovin yleistä. Albumissa käytettä väriskaala on todella laaja. Vahvat värit kuuluvat Sokalin tyyliin. Vahvojen värien avulla on helpompi ilmaista asioiden ristiriita. Värit luovat myös tietynlaisen tunnelman tarinalle. Kaikki sarjakuvan puhekuplat ovat vuorosanoja, eivätkä tarinaa selittäviä ruutuja.

Itse pidin albumista monien seikkojen takia. Kuten sarjakuvat yleensäkkin, tämä ei ollut pitkä, eikä sisältänyt juuri tylsiä ja pitkäveteisiä kohtia, mitkä kirjoissa häiritsevät minua. Sokalin piirrustustyyli on kerrassaan loistava, johtuen tarkahkosti piirretyistä hahmoista ja elottomista esineistä. Vaikka albumin juoni onkin aika pelkistetty, ei se silti ole liian kaavamainen. Useat muuttujat tekevät tarinasta hauskan ja mukaansatempaavan. En voisi edes kuvitella, että lukisin Ankardon muuten kuin suoralta istumalta.

Kuuden sanan novelli

Ajatukseni olivat itsetuhoisia. Aamua en kohdannut.